Apua! Tapaan miehet

Päivä, jolloin tulisin tapaamaan miehet ensimmäistä kertaa tuntui häämöttävän kaukana tulevaisuudessa kunnes yhtäkkiä tajusin, että nyt se tapahtuu, nyt on se päivä ja tuntui siltä, etten ollut valmistautunut siihen lainkaan. Pohdin koko alkukesän vaan sitä, että entä jos ohjelmaan ei haekaan kukaan! Entä jos ohjelma pitää peruuttaa! Ei nämä ohjelmat kiinnosta miehiä ja miten he löytäisivät hakulomakkeen ja jos löytävät, niin varmasti ainakaan halua lähteä telkkariin pistämään itseään likoon. Tästä sain paljon todisteita, sillä koko kesän minulle tuli viestejä somen kautta miehiltä, jotka pyysivät treffeille ja sanoivat että haluavat tavata minut, mutta eivät vaan voi tulla telkkariin. Ääh. Sitten tajusin, että on niitä niitäkin miehiä, jotka tulevat vaikka telkkariin saadakseen viedä minut ulos. Sitten aloin pohtimaan hakijoiden ulkonäköä ja siinä menikin loppukesä. Mitä jos kenenkään ulkonäkö ei miellytä minua. Ulkonäöllä on niin suuri merkitys alussa kun tapaa uusia ihmisiä! Entä jos tapaan kaikki miehet ja olen ihan, että blaah, kukaan ei tunnu miltään. Varauduin siihen, että näin tulisi käymään ja mietin vaan, että minun pitää antaa miehille mahdollisuus. En pidä Tinderistä, jossa hylätään ihminen pelkän kuvan perusteella. Kohtaamiseen tarvitaan livekeskustelu, jotta näkee onko henkilökemioita vai ei. Minun pitää kohdata jokainen mies ja katsoa onko meillä kemiaa.

Siinä kun pohdin yhä miesten ulkonäköä, tajusin etten ollut yhtään valmistautunut siihen, että mitä haluan kysyä heiltä ensitapaamisessa. Tämä ajatus tuli päähäni ensimmäistä kertaa siinä kohtaa kun seisoin jo odottelemassa ensimmäisen miehen saapumista ja tämä ajatus sai aikaan kauhean paniikin. Miten en ollut miettinyt yhtään kysymystä valmiiksi?!? Mitä minun tulee kysyä? Mitä ensitapaamisella normaalisti kysytään? Mistä treffeillä jutellaan? Apua! Pää on ihan tyhjä! Minulla ei ole minkään näköistä ajatusta siitä mitä kysyn ja sieltä se ensimmäinen mies jo tulee ja minua jännittää ihan kamalasti! Pyörrynköhän minä? Hengittele vaan rauhallisesti. Vatsaan sattuu! Voinkohan mennä vielä vessaan?? Apua, vessaan! En voi enää mennä vessaan enkä voi enää paeta. Mies lähtee jo kävelemään tänne. Apua. Apua, apua, apua!

Aivan liian lyhyt makuuni, ajattelen. Mutta vaaleatukkainen, hymyilevä, ihan kiva ja hänellä on hyvännäköinen puku. ”Moikka! Tule tänne vaan!” hymyilen ja huudan miestä lähemmäksi kun hän jää minusta kahden metrin päähän. Nappaan hänet halaukseen ja esittelen itseni. Miestä jännittää selvästi aivan kamalasti. ”Kuka olet ja mistä tulet?”, näillä kysymyksillä tunnun menevän, miksen miettinyt mitään järkevää kysyttävää etukäteen?? Mies vastaa minulle jotain ja keskityn siihen, että muistan ainakin hänen nimensä ja mistä hän on kotoisin. Hän ei selvästi tiedä mihin katsoa ja hänkin taitaa miettiä, että miksei miettinyt etukäteen mitä sanoa. Awwww. ”Mene sinne vaan sisälle ja jutellaan kohta lisää” ohjaan häntä. Ei tämä olekaan niin kamalaa. Itseasiassa tämä menee ihan hyvin. Itseasiassa aika sööttiä, että hän on noin jännittynyt. Hän ei kyllä ehkä ole minun tyyppiä, mutta hän vaikuttaa tosi mukavalta, mietin.

Mies toisensa jälkeen tuli esittäytymään ja päivän aikana tajusin etten kyllä ollut yhtään valmistautunut siihen tunnemyrskyyn, jonka tulisin kokemaan. Omat fiilikset menivät ylösalaisin ja olenkin tainnut kuvailla tätä kuin ajaksi vuoristoradalla. Joka toinen hetki olin innoissani ja joka toinen hetki minua pelotti. Itseä pelotti ajatus siitä, että nyt minä ja miehet ollaan tässä. Heihin minun pitäisi nyt tutustua paremmin ja joku heistä saattaa olla minun ”the one”, mutta kukaan heistä ei tunnu siltä. Vaikka en edes enää usko the one henkilöön vaan uskon vain oikeaan ajoitukseen, niin sen mahdollisen yhden oikean olemassa olo tuntui pelottavalta ja mahdottomalta. En ole ikinä ollut sarjadeittailija vaan olen keskittynyt yhteen mieheen, jos siihen on tullut tilaisuus. Aloin miettimään että en minä mitenkään voi tutustua kehenkään näistä paremmin! Miehiä on liikaa. Miten voin edes antaa kaikille huomiota? Tulenko ihastumaan kehenkään? Apua!

Kaikesta omasta alkuahdistuksesta huolimatta kyllä niitä tunteita vaan syntyi Turkissa ja niitä syntyi aika nopeasti. Ja mitä tulee tuohon ensimmäiseen mieshenkilöön, niin paljastui, että hän tosiaan on aika mukava. Ja minä pinnallinen hölmö.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *