Power of Outdoors

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mikä mieletön voimaviikonloppu takana! Itsellä ei siis mitää sen kummempaa kuin nukkumista pitkään, hyvää ruokaa, hyvää seuraa ja paljon ulkoilua, mutta miten hyvää nuo kaikki tekevät! Ne onnekkaat jotka aloittivat talvilomansa perjantaina saivat kyllä aikamoisen tehostartin lomaviikkoonsa sillä aurinko antaa kyllä niin paljon energiaa ja sitä on kaivattu!

Olen itse sellainen, että välillä unohdan nauttia näistä kotiseudun ajanviettomahdollisuuksista ja haikailen aina vaan loman ja ulkomaiden perään. Jostain syystä loma ei tunnu miltään, jos sen viettää ”vaan” Suomessa. Mutta minä en jostain syystä muista, että täällä kotisuomessakin on niin kaunista ja täälläkin voi nauttia tekemisistä vaikka ei lomaa olisikaan.

Eilen ja tänään tuli kuitenkin lähdettyä reippaalle kävelylenkille ystävän kanssa Munkkiniemen rantaan ja tuo kävely teki niin hyvää! Istuin kivellä ja istuin kannolla, otin aurinkoa, yritin napata kuvia kaverin kameralla ja opettelin sen käyttöä, nauroin, liukastelin, söin ruokaa lähiravintolassa enkä voi todeta kuin että IHANAA! Olin tosi iloinen ja onnellinen kävelyreissun jälkeen. Aurinko tekee vaan ihmeitä! Ja se hyvä seura totta kai.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aloin eilen lukemaan Helsingin mainoslehteä, jossa oli vaikka ja mitä tekemistä lapsille, nuorille, aikuisille ja kaikille siltä väliltä tähän hiihtolomaviikolle. Tekemistä taitaa löytyä kaikista kaupungeista, kunhan niitä osaa vaan etsiä. Helsingin tapahtumia voi etsiä vaikka sivulta stadissa.fi. Kaikki lomailijat nyt vaan tutkailemaan mitä tekemistä kotikaupungistasi löytyy ja kokeilemaan uusia lajeja ja harrastuksia! Antaa ihanasti energiaa viikonloppuihin ja tulevaan viikkoon, on se sitten työ- tai lomaviikko.

Vaikka nyt ihastelen Suomea ja Helsinkiä ja ihanaa talvisäätä mikä täällä on, niin ei haittaa kyllä yhtään, että ylihuomenna starttaa lento kohti Filippiinejä ja seuraavat 5vk menee (toivottavasti) aurinkoisilla ja lämpimillä rannoilla. Suomesta ja tekemisistä täällä pääsen nauttimaan sitten taas reissun jälkeen ja kun tulen takaisin on jo virallisesti KEVÄT! Kevättä odotellessa, nauttikaa aurinkoisista keleistä ja hyvästä seurasta, on se sitten ystävän, puolison, perheen tai oma seura 😉

One Woman’s Trash is Another Woman’s Treasure

Kuva: Matti Matikainen/Seiska

Olen himoshoppaaja ja hävettää myöntää se. Rakastan kierrellä vaateliikkeissä ja minulle se on ollut aina myös ajanvietettä, harrastus ja urheilulaji. Jos on ollut surullinen olo, menen pyörimään liikkeisiin, jos on todella hyvä fiilis, menen pyörimään liikkeisiin, jos ei tunnu miltään, menen pyörimään liikkeisiin. En mahda sille mitään, että rakastan uusia vaatteita ja kenkiä aivan liikaa ja niitä löytyykin kotoa liian paljon. Minä olen ihan tietoisesti, yrittämällä yrittänyt vähentää turhia ostosreissuja viime aikoina nimenomaan vaatteiden parissa.

Olen viimeiset kaksi vuotta käynyt läpi vaatekaappia ja karsinut sieltä pois kaikki sellaiset vaatteet, jotka eivät enää tunnu omalta tai ovat olleet virheostoksia alunperinkin. Joskus joku vaate näkyy jokapuolella, koska se on trendikäs tai näyttää vaan ihan törkeän hyvältä jonkun toisen päällä ja sitten tulee sellainen olo, että se on PAKKO SAADA itsellekin. Lopulta löydät sen ja ostat sen etkä sovituskopissa tule huomanneeksi, että hetkonen, se ei itseasiassa näytä yhtään omalta eikä todellakaan sovikaan itselle yhtä hyvin kuin se muille sopi. Parin viime vuoden aikana olen vihdoin tajunnut oman tyylini ja olen alkanut harkitsemaan ostoksiani todella tarkkaan (kyllä, näin kauan siihen meni, että vasta 35-vuotiaana ymmärtää olla ostamatta itselle sopimattomia vaatteita). Mutta jos ja kun itseä miellyttäviä vaatteita löytyy, todellakin ostan ne. Yritän vaan vältellä niitä virheostoksia ja vaatekaappiin tuleekin yhä useammin enää klassikoita ja ajattomia vaatteita.

Klassikkovaatteita tulee nykyään etsittyä myös kirppareilta ja sinne vien myös omat virheostokseni, muiden löydöiksi. Kaikki ihanat vaatteet ansaitsevat uuden mahdollisuuden, jotta joku toinen löytää ne ja rakastaa niitä vaikka en itse rakastanut. Vaatteisiin pätee siis vähän sama kuin eksiinkin… One (wo)man’s trash is another (wo)man’s treasure ja ei kun kierrätykseen vaan. Helsingissä yksi suosikkikirppareistani on Relove! Rakastan Relove liikkeiden sisustusta ja sitä tunnelmaa mikä siellä on! Itse en ole vielä myynyt Relovessa, mutta ensi kesälle on hakusessa myyntipaikka ja kun ne tulee myyntiin, niin laitan välittömästi varaukseen.

Kävin Reloven uuden myymälän avajaisissa Fredalla viime viikolla ja siellä näyttää niin hyvältä! Myymälään voi tulla sekä tekemään löytöjä, että nauttimaan kahvista tai lounaasta ystävän kanssa tai miksei vaikka viinistä työpäivän päätteeksi. Itse löysin Samsoe&Samsoen villapaidan ruosteenvärisenä, joka on ollut värisuosikkini jo pari vuotta ja ihanan valkoisen kesämekon Zaralta. Kuvassa on mukana vielä viime kesänä Töölön Relovesta ostamani Marenas sandaalit.  Iso, iso suositus siis Reloven liikkeille. Käykäähän tutustumassa ja tekemässä ihania löytöjä! ♥

Parisuhteessa

Minun pisin parisuhde on ollut henkilön kanssa, jonka kanssa en ehkä edes halunnut parisuhdetta ja olen melko varma, että hän ei halunnut minun kanssa. Halusin siinä kohtaa vaan olla parisuhteessa ja olla rakastettu. En tätä olisi ikinä halunnut myöntää, koska nykyään olen niin täynnä asennetta ”I don’t need a man! I am better on my own!!” mutta ehkä tuokin lausahdus on hieman kärjistettyä. Sitä vaan tietää nykyään jo vähän liiankin hyvin mitä sietää ja mitä ei ja sitä tulee oltua mieluummin yksin liiankin mielellään. Mutta silloin nuorena halusin parisuhteen. Tuota halua vauhditti lähes vuosi vietettyä aikaa toisen miehen kanssa, joka taas ei pystynyt sitoutumaan parisuhteeseen tai ei ainakaan pystynyt/halunnut siihen minun kanssani. Olin ”tuhlannut” lähes vuoden mieheen, joka ei halunnut mitään vakavaa minun kanssani. Olin antanut suudelmani ja sisimpäni hänelle ja lopulta vain vuodattanut kyyneleeni ja ihan turhaan. Lopulta jäljellä olivat vaan kyyneleet ja rikkinäinen sisin. Siitähän vasta tulikin olo, että minä haluan parisuhteen ja poikaystävän rinnalle, jolle minä riitän juuri tällaisena. En tiedä riitinkö, mutta mies löytyi rinnalle.

Halusin parisuhteen vaikka sitten miehen kanssa, joka oli kaikkea muuta kuin oikea minulle, minä olin kaikkea muuta kuin oikea hänelle ja me molemmat olimme myös kaikkea muuta kuin valmiita parisuhteeseen. Ensimmäisen viikon jälkeen tiesin ettei tämä tule kestämään, minä en tule kestämään häntä ja hän ei tule kestämään minua, mutta silti siinä sitä mentiin yhdessä nelisen vuotta. Meillä oli todella paljon hyviä hetkiä ja todella paljon huonoja hetkiä, mutta pois lähtökään ei ollut vaihtoehto, koska toisen seuraan ja läsnäoloon oli jo tavallaan niin tottunut ja vaikka se ei ollut ehkä suurinta romanttista rakkautta, niin rakkautta se oli silti. Lopputulos tässä parisuhteessa oli kaikkea muuta kuin onnistunut. Vaikka suhteessa rakastettiin paljon, siinä myös riideltiin ja vihattiin ja voitiin huonosti. Molemmat saimme varmasti omia haavoja tuosta suhteesta, jossa minä keräsin ne vuotavimmat ja joista osan arpia yhä parantelin pari vuotta sitten. Nykyään ajattelen lämmöllä silloista kumppaniani. Vaikka se päättyi huonosti, oli meillä paljon hyviä hetkiä. Emme vaan olleet oikeat toisillemme.

Itse opin tuossa parisuhteessa paljon itsestäni ja siitä mitä haluan ja mitä minulla on annettavaa. Yksi tärkeimmistä opeista oli se, etten enää ikinä mene parisuhteeseen vain parisuhteen takia ja ollakseni jonkun kanssa. On parempi (ja helpompi) olla yksin yksin, kuin kaksin yksin. Huonossa suhteessa voi olla yksinäisempää kuin sinkkuna ollessa. Sinkkuna voi olla onnellisempi kuin parisuhteessa. Miksi sitä haluaa parisuhteen vaikka väkisin? Vaikka tietää ettei tämä henkilö ole minulle se oikea ja tämä ei tule kestämään? Läheisyyden ja kumppanin kaipuusta? Sitä saa myös seksistä ja sunnuntaipoikaystävistä. Vai onko kuitenkin kyseessä aito usko siihen, että toinen voisi olla se oikea vaikka jotkut asiat tuntuvatkin vähän vääriltä hänen kanssaan?

En osaa enää sanoa mitä nuorempana ajattelin, mutta vanhempi minä haluaa sanoa sille nuorelle minälle, että mene eteenpäin ja elä elämää ja nauti. Se oikea ihminen tulee kyllä rinnalle kun sen aika on. Nauti siihen asti kaikesta muusta mitä elämällä on tarjottavaa. Ole onnellinen. Ja mikä ettei voisi nauttia niistä vääristäkin ihmisistä vaikka he eivät olekaan oikeita ihmisiä sinulle sillä hetkellä. Niistäkin jutuista oppii tai sitten ei, mutta ainakin on hauskaa, tai sitten ei.

Olen aina uskonut paljon ajoitukseen ja siihen, että joku henkilö ei välttämättä sillä hetkellä ole sinulle se oikea, on vaan kyse väärästä ajoituksesta. Se on jotenkin lohdullista ajatella, että kaikki voivat olla toisilleen ne ”oikeat”, kunhan kohdataan tai yritetään oikealla hetkellä. Toisinaan voi tuntua yksinäiseltä ja pelottaa, että tuleeko sitä oikeaa ihmistä sittenkään rinnalle ja milloinkaan, mutta onneksi silloin ystävät tulevat hätiin ja muistuttavat että kyllä hän tulee. Ja siihen asti voi nauttia kaikesta muusta elämässä kuin siitä parisuhteesta. Vaikka nojaillen rennosti puuhun ja toteamalla, että minulla on asiat on aika hyvin tällä hetkellä, olen sitten parisuhteessa tai en. Ihanat rakkaat ystävät kun muistuttavat ♥

I do… want an entertainer

Ja Bachelorette Suomi jakson numero viisi ruodinta jatkuu! Tästähän nousi ihan suorastaan kohu, kun olin tylynä sekä Jesselle että Santulle ja omasta mielestäni ihan ansaitusti molemmille. Mitä tässä sitten omasta mielestäni tapahtui?

Annoin Jesselle Single Delight ruusun jo Vanajanlinnassa, joka antaa kantajalleen varmuuden siitä, että kotiin ei tarvitse lähteä ennen kuin on päässyt edes kerran kanssani yksilödeiteille. Ruusu meni Jesselle ihan siitä syystä, että ensinnäkin Jesse jännitti ihan hirveästi Vanajanlinnassa ja hänen huulensa vapisivat kun hymyili (ja minulla oli vaikeuksia katsoa häntä kun tuo jännitys oli niin paha) enkä meinannut saada hänestä mitään irti jännitykseltä. Jesse kuitenkin kertoi, että on vakavissaan ja etsimässä oikeaa suhdetta, joten ajattelin että häntä ruusu auttaisi eniten ja hän voisi sen myötä vapautua tuosta jännityksestä. Jesse otti ruusun ilolla vastaan.

Turkissa aloin kutsumaan miehiä yksilödeiteille ja jotenkin ne olivat aina jonkun muun näköisiä kuin Jessen ja tietty sitten kutsuin sen kenen ajattelin nauttivan deiteistä eniten ja kenen kanssa minä ajattelin, että niistä nauttisin. Hamam-spahan halusin lopulta kutsua Jessen, koska hän oli moneen kertaan sanonut kuinka haluaa hemmotella muita, mutta itseään ei tule hemmoteltua niin usein. Hamam on siihen oikein hyvä keino.

Heräsin tuona aamuna joskus 4.30 maissa, jotta ehdin itse valmiiksi ennen kyytini tuloa. Kyytini tietysti eksyi matkalla ja minä torkuin 40 minuuttia kiukkuisena hotellini aulassa miettien, että koko tämän ajan olisin voinut nukkua pidempään. Minä olin joskus kauan, kauan, KAUAN sitten itse aamuvirkku, mutta valitettavasti se saattaa näemmä muuttua ja nykyään olen kyllä iltavirkku ja aamuisin on toooooodella tahmeaa nousta ylös. Minä kuitenkin lopulta pääsin kuin pääsinkin miesten villalle herättelemään miehiä silmäpussieni kera ja ah se oli hauskaa kun sieltä heräsi kiukkuisia miehiä ihmettelemään, että MIKSI minä olen siellä ja MIKSI minä huudan.

Jessenhän minä sieltä villalta tulin nappaamaan mukaan, mutta toki oli kiva tsekata samalla, että ovatko miehet aamuvirkkuja itse. Minullahan on ongelmia vain heräämisessä, mutta hetken päästä olen juuri niin ärsyttävän positiivinen kuin aina olen ja ihmiset hermostuvat minuun, jep jep jep 🙂

Deitit Jessen kanssa meni aivan älyttömän hyvin ja meiltä löytyi todella hyvä kemia väliltämme. Ajatukset elämästä ovat aika samanlaiset. Vaihdettiinpa muuten myös yksi suudelma ja se oli hyvä. Yllätyin, koska en pidä Jesseä noin ulkoisesti omana tyyppinä, mutta pusu yllätti ja hyvä fiilis. Halusin jatkaa Jesseen tutustumista ja annoin hänelle ruusun deittien päätteeksi.

Illan mix&minglessä olin olevinaan hauska valkoisella iltapuvullani, joka muistutti erehdyttävästi häämekkoa ja kävelin ympäriinsä häämarssia hyräillen. Minusta tuntuu edelleen ettei osa miehistä edes ymmrtänyt mikä siinä oli niin hauskaa. Ehken itsekään ymmärrä. Ajattelin, että pelotellaan nyt ne sitoutumiskammoisimmat häämekolla pois.

Koska minun ja Jessen deitit menivät niin hyvin, olin siksi niin pettynyt häneen kun hän nappasi minut juttutuokioon kanssaan ja nappasipa vielä ottaen kiinni lanteistani kaikkien miesten läsnäollessa (anteeksi häävitsit jatkuvat yhä). Mielestäni se oli turhan intiimiä, sillä ympärillä oli miehiä joita minä tapailin siinä kohtaa. En myöskään arvostanut sitä, että hän edes hakee itselleen enemmän aikaa, kun on juuri ollut kanssani deiteillä. Haluaisin, että hän arvostaa kilpakumppaneitaan sen verran, että antaa heillekin mahdollisuuden jutella kanssani ja arvostaa minua, jotta minä opin tuntemaan myös muut miehet joiden kanssa en ollut vielä ollut deiteillä. Tämä sai minut ärsyyntymään ja lopullisesti minulta paloi pinna, kun Jesse yritti suudella minua juttelun päätteeksi, joka kertoo siitä ettei hänellä ollut lainkaan tilannetajua siihen missä ollaan ja ketä siellä on. Ei sopivaa. Soo soo soo. Tästä Jesse saa kuulla ensi viikolla…

Ja sitten rumpujen pärinää… päästään mieheen nimeltä Santtu. Santtu haki minut juttelemaan ja juttelikin vakavia. Jostain syystä Santtu oli sitä mieltä, että en etsi enää aviomiestä vaan viihdyttäjää ja kutsun treffeille ja jatkoon vaan ruskettuneita lihaskimppuja. Myönnän. Olen syyllistynyt kutsumaan deiteille ruskettuneita lihaskimppuja ja olen tuntenut heihin vetoa. Enkä tunne edes huonoa omatuntoa tästä. Mutta miksi Santtu oli sitä mieltä, että minun mielipiteet ovat muuttuneet matkan varrella siitä, että mitä minä olin tuolta hakemassa? Olin koko ajan etsimässä oikeaa ihastusta, joka voi syventyä rakkaudeksi ja siis oikeaa parisuhdetta. Minulle se tarkoittaa sitä, että tunnen vetoa mieheen sekä fyysisesti että henkisesti ja kyllä, joskus ruskettuneet lihaskimputkin vetävät minua puoleensa ja haluan, että puolisoni viihdyttää minua kaikin mahdollisin tavoin ja minä häntä.

Minulle jäi Santun puheista sellainen kuva että nämä viihdyttäjät eivät olisi yhtä hyviä kumppaniehdokkaita kuin ne epäviihdyttäjät (mikä on viihdyttäjän vastakohta?). En tiedä miksi Santtu esitti asiansa kuten esitti, mutta haluan uskoa ettei hän tarkoittanut sillä mitään pahaa ja hän vaan esitti sen huonosti. Minulle tuo oli vaan todella huono ajankohta esittää tuollaista ja vielä tuolla huonolla tavalla, sillä minulla oli ollut haasteita Turkissa löytää Santusta se positiivinen tyyppi, jonka tapasin Vanajanlinnassa. Aina kun tapasimme kuvauksissa ja juttelimme, hänellä tuntui joku asia olevan huonosti. Toki syystä pitää valittaa, jotta asiat selviävät ja mikään ei jää painamaan mieltä, mutta tuolla kun olimme tutustumassa toisiimme, niin itse ainakin näin sen mahdollisuutena vaikka kuvauspäivät venyivätkin ja ymmärsin kun päivät olivat haastavia. Odotin silti aina miesten tapaamista ja olisin toivonut samaa häneltä kuten muilta miehiltäkin.

Haluan kuitenkin puolustaa Santtua, sillä en usko, että hän on oikeasti niin negatiivinen. Ehkä vaan vähän kyseenalaistava. Hän oli tuolla ehkä hetken negatiivinen ja kilpailutilanne oli vienyt hänestä voiton tai hän vaan halusi jo lähteä kotiin. En tiedä. Mutta tunnistan tuon itsestäkin, että joskus jos asiat menevät huonosti ja tulee epävarma olo, niin omaa fiilistä on todella vaikeaa lähteä siitä nostamaan. Santusta oli kuitenkin jäänyt minulle todella hyvä kuva ja fiilis aiemmin ja vaikka tilanne meni miten meni Turkissa, niin uskon, että Santtu on juuri se hyvä tyyppi, jonka tapasin Vanajanlinnassa.

The End.

50 shades of green ja hiekkaleikit

Nyt kun Suomessa alkaa lämpöasteet menemään jo miinuksen puolelle, niin en voi muuta ajatella kuin päästäpä takaisin tuonne Turkin lämpöön tai minne vain missä aurinko paistaa, ruskettaa ja meri kutsuu! Kelpaisi. Muutama viikko sitten kutsuin Joonan ihastelemaan Turgutin vesiputouksia ja deittikutsuhan oli niinkin ovela kuin 50 shades of green. Sillä lähinnä viitattiin tuohon vesiputousta ympäröivään kauniiseen luontoon, mutta voipi olla, että tuossa kohtaa teki mieli myös vaihtaa jo suudelmia minua kiinnostavien miesten kera. En millään muotoa viittaa kutsulla mihinkään elokuvaan. Lupasin Joonallekin hoitaa sitomisleikit myöhemmin sitten.

Deitithän menivät todella hyvin loppujen lopuksi, mutta Joona tuntui jännittävän deittejä ihan älyttömästi ja aluksi siitä oli jopa vähän vaivaantunut olo. En oikein osannut sanoa, että haluaako mies edes olla siellä kanssani, mutta alun jälkeen kaikki alkoi sujumaan. Olen itse tosin myös niin sujuvasanainen, että vaikka toinen olisi hiljainen ja jännittäisi, niin minä höpötän vaikka yksinäni. Siis jos minua kiinnostaa. Kun olen ärsyyntynyt tai en ole kiinnostunut, olen hiljainen. Saa pistää korvan taakse…:)

Joonan ja minun deiteillä oli taas niin kaunis ja kuuma päivä. Aurinko poltti, eksoottinen vesiputous oli kaunis ja ympärillä oleva luonto vihreä, mutta se vesi. Se vesi putoukseen tuli vuorilta ja voin kertoa, että se oli h**vetin kylmää. Jalkoja särki ja tuntui siltä kuin olisi mennyt seisomaan jääveteen, mutta pakko sinne oli silti vaan pulahtaa. Haluaisin olla henkilö, joka uskaltautuu avantoon ja ottaa siitä kaikki kauneus- ja terveyshyödyt irti, mutta kun en vaan ole sellainen, rakastan lämpöä ja kesää ja lämmintä vettä! Ehkä minusta pikkuhiljaa voisi tulla avantouimari…

Vaihdettiin Joonan kanssa myös suudelma ja apua kun sitä oli todella vaikeaa katsoa telkkarista, koska se näytti niin kömpelöltä ja aiiiiivan liian pitkältä! Suudelma oli oikeasti niin pitkä, koska siinä kesti aikansa, että tajuaa miten toinen suutelee ja miten itse suutelee ja ollaanko me nyt hyvä pari vai ei. Jonkun kanssa suudelmat kun tuntuvat vaan heti oikeilta ja jonkun kanssa, pitää hakea sitä oikeaa rytmiä. Ymmärrättekö?

Meillä oli kuitenkin ihana suudelma Joonan kanssa ja ihanat deitit ja halusin ehdottomasti antaa hänelle ruusun ja pitää hänet mukana.

Vihreältä ja vehreältä vesiputoukselta lähdettiin rannalle leikkimään hiekkaleikkejä rantalentiksen muodossa, johon kutsuin kaikki miehet paikalle. Meillä oli tuolla niin hauskaa ja nämä olivat varmaan hauskimmat ryhmädeitit koko reissulla (tulen sanomaan näin vielä niin monta kertaa), mutta minulla oli vaikeuksia keskittyä kaikkiin miehiin, koska jostain syystä oma katse harhautui aina Leon suuntaan. Leo oli siinä koko ajan verkolla härnäämässä minua ja hän rohkeni hakemaan minut kanssaan juttelemaan kentän ulkopuolelle. Meillähän oli oikein hyvät keskustelut kunnes Leo sai jo toistamiseen pallosta selkään (tämä oli ihan parasta) ja lopulta Jesse haki koko miehen pois luotani. Onneksi lopulta muutkin miehet uskaltautuivat juttelemaan ja olin lopulta ihan sekaisin päästäni (siis enemmän kuin olen jo näin perusluonteeltani sekaisin) kaikista miehistä.

Matsissa oli tietenkin palkittava joku hyvästä pelistä ja mikä on parempi palkinto kuin treffit minun kanssani. Palkitsin treffeillä Anssin, joka pelasi tosi hyvin ja lisäksi opetti minua syöttämään. Toki osasin syöttää jo aiemmin, mutta ei lisäopit pahaksi ole 😉 Anssin kanssa mentiin iltadrinkeille nauttimaan auringonlaskusta. Anssi on todella positiivinen ja lupsakka ja tilaamamme mocktailit olivat todella herkullisia. Kyllä minäkin siis jätän joskus sen viinin tilaamatta. Ettäs tiedätte 😉

Ollako vai eikö olla

…nuoremman (tai vanhemman) miehen kanssa? Olen saanut aika paljon kyselyitä sosiaalisen median kautta siitä, että miten paljon minua harmitti se, että Bachelorette ohjelmassa tapaamani miehet olivat niinkin nuoria (tai niin vanhoja). Oli minua 10 vuotta nuorempaa ja 10 vuotta vanhempaa miestä. Itsehän pidän itseäni yhä nuorena, jolla elämää jo takana ja vielä enemmän edessä, joten en ymmärrä mikä tässä on ongelma. En näytä ikäistäni vanhemmalta enkä käyttäydy kuin elämäni olisi ohi, koska olen ”jo” 35-vuotias. En ole itse myöskään ikinä uskonut tiettyihin bokseihin, joihin tietyn ikäiset pitäisi lokeroida ja tietyssä boksissa pitäisi tehdä tiettyjä asioita. Kukin tekee asioita omalla tahdillaan ja mikä tuntuu itselle oikealta.

Aloitetaan niistä vanhemmista miehistä. Niitähän oli siellä niinkin runsaat määrät kuin kaksi kappaletta, yksi 38-vuotias ja yksi 44-vuotias. Santtu on se 44-vuotias ja itse en koe ikäeroa hänen kanssaan. Santtuhan on nuorekas ja tykkää mennä ja tehdä asioita kuten minäkin, joten tuntuu että me ollaan lähes samanikäisiä. Vanhemmissa miehissä ei siis ole mitään vikaa ja vanhemmat miehet siis täten käsitelty. Bum. Ikäerossa ei ollut ongelmaa.

 

View this post on Instagram

 

A post shared by Santtu Ratinen (@santturatinen) on

Sitten ne nuoremmat miehet. Myönnetään, osa miehistä vaikutti minulle aivan liian nuorilta tavatessani heidät Vanajanlinnassa… ja näitä nuoria miehiähän riitti, hah. Otetaan vaikka nämä meidän nuorimmat eli Taneli ja Leo. Molemmat 25-vuotiaita. Molemmat todella hyvännäköisiä ja hyväkroppaisia, kyllä, arvostelen ulkonäköä ensin kun olen etsimässä ihastusta, kuka ei arvostele. Taneli vaikutti minun mielestä aivan liian nuorelta minulle ja paljon nuoremmalta kuin Leo! Minun on myös aivan hirveää katsoa kun puhun Tanelille, sillä minulla on sellainen olo, että sössötän hänelle kuin pikkulapselle. Anteeksi Taneli, en tee sitä tahallani! Sössötys vaan tulee jostain. Leosta en olisi ikinä uskonut, että on vasta 25-vuotias. Siinä missä Taneli on komea, mutta minun silmissä vielä söötti baby face, niin Leo vaikutti jo aikuisemmalta mieheltä (söötiltä sellaiselta hänkin).

 

View this post on Instagram

 

A post shared by LEO RANTANEN (@leorantanen) on

 

View this post on Instagram

 

A post shared by Taneli Palola (@tanelipa) on

Kutsuessani ensimmäisen miehen treffeille Turkissa, kutsuin sinne Leon. Hän herätti kiinnostukseni Vanajanlinnassa, mutta epäröin hänen ikäänsä ja sitä, että voidaanko me olla samassa elämäntilanteessa. Mielestäni oli reilua meitä molempia kohtaan nähdä heti eikä tuhlata kummankaan aikaa, jos toteammekin, että me emme ole samassa elämäntilanteessa. Meillä oli Leon kanssa itseasiassa todella pitkät treffit ja saatiin jutella todella pitkään rauhassa, kaksin, ilman kameroita. Auttaa kummasti toiseen tutustumisessa. Juteltiin kevyita ja vähän syvällisempiä useamman tunnin. Leon tarinaa kuunnellessa ymmärsin miten paljon hänkin on jo kokenut elämässä. Ei mikään ihme ettei hänestä tullut viboja, että olisi ”vasta” 25-vuotias.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Millainen sitten on tyypillinen 25-vuotias ja onko sellaista? Ei. Kaikilla on erilainen elämä ja kokemukset ja kyllä ne kokemukset kasvattaa. Jokaisen persoonallisuus on erilainen ja jo se aiheuttaa erilaisen asenteen elämään ja näkyy varmasti myös ”henkisessä iässä”. Jos mietin itseäni 10 vuotta sitten, niin olin pitkässä parisuhteessa ja asuin silloisen avuopuolisoni kanssa. Matkustimme pari kertaa vuodessa, olimme molemmat vakituisissa työsuhteissa ja mietimme mitä tulevaisuudessa. Kuulostaa siltä, että olisin ollut aikuinen ja valmis vakavaan parisuhteeseen 10 vuotta sitten, mutta oikeasti olin kaukana siitä mitä nykyään olen. Minulla oli paljon nuoruuden arpia ja kasvukipuja, joita olisi ehdottomasti pitänyt käsitellä jo ennen parisuhteita. Nykyään tunnen itseni ja tiedän mitä haluan ja uskallan sanoa sen ääneen. Nykyään en jäisi suhteeseen vain siksi, kun tässä nyt ollaan jo hetki seurusteltu ja useimmiten on aika kivaa enkä usko, että itsekään olin mukavin puoliso silloin 10 vuotta sitten.

Se, että minä en ole tiennyt 25-vuotiaana mitä haluan elämältä ja onko rinnalla oleva kumppani se oikea vai ei, ei tarkoita sitä etteikö muut 25-vuotiaat voisi tietää jo nyt mitä he haluavat elämältä. Siksi annoin Leolle ja Tanelille mahdollisuuden ja kutsuin heidät jatkoon Vanajanlinnassa. Leon kanssa oli ensitreffeillä vielä niinkin kivaa, että unohdin antaa hänelle ruusun ja korjasin sen sitten myöhemmin mix&mingle tilaisuudessa. Mikä tämän kirjoituksen pointti oli? Ei mikään, mutta kerroinpa vaan, että nämä nuoremmat ja vanhemmat miehet ovat aika ihania jotka minulla oli Turkissa mukana ja minulla ei ole mitään 10 vuotta nuorempia tai vanhempia miehiä vastaan. The end.

Apua! Tapaan miehet

Päivä, jolloin tulisin tapaamaan miehet ensimmäistä kertaa tuntui häämöttävän kaukana tulevaisuudessa kunnes yhtäkkiä tajusin, että nyt se tapahtuu, nyt on se päivä ja tuntui siltä, etten ollut valmistautunut siihen lainkaan. Pohdin koko alkukesän vaan sitä, että entä jos ohjelmaan ei haekaan kukaan! Entä jos ohjelma pitää peruuttaa! Ei nämä ohjelmat kiinnosta miehiä ja miten he löytäisivät hakulomakkeen ja jos löytävät, niin varmasti ainakaan halua lähteä telkkariin pistämään itseään likoon. Tästä sain paljon todisteita, sillä koko kesän minulle tuli viestejä somen kautta miehiltä, jotka pyysivät treffeille ja sanoivat että haluavat tavata minut, mutta eivät vaan voi tulla telkkariin. Ääh. Sitten tajusin, että on niitä niitäkin miehiä, jotka tulevat vaikka telkkariin saadakseen viedä minut ulos. Sitten aloin pohtimaan hakijoiden ulkonäköä ja siinä menikin loppukesä. Mitä jos kenenkään ulkonäkö ei miellytä minua. Ulkonäöllä on niin suuri merkitys alussa kun tapaa uusia ihmisiä! Entä jos tapaan kaikki miehet ja olen ihan, että blaah, kukaan ei tunnu miltään. Varauduin siihen, että näin tulisi käymään ja mietin vaan, että minun pitää antaa miehille mahdollisuus. En pidä Tinderistä, jossa hylätään ihminen pelkän kuvan perusteella. Kohtaamiseen tarvitaan livekeskustelu, jotta näkee onko henkilökemioita vai ei. Minun pitää kohdata jokainen mies ja katsoa onko meillä kemiaa.

Siinä kun pohdin yhä miesten ulkonäköä, tajusin etten ollut yhtään valmistautunut siihen, että mitä haluan kysyä heiltä ensitapaamisessa. Tämä ajatus tuli päähäni ensimmäistä kertaa siinä kohtaa kun seisoin jo odottelemassa ensimmäisen miehen saapumista ja tämä ajatus sai aikaan kauhean paniikin. Miten en ollut miettinyt yhtään kysymystä valmiiksi?!? Mitä minun tulee kysyä? Mitä ensitapaamisella normaalisti kysytään? Mistä treffeillä jutellaan? Apua! Pää on ihan tyhjä! Minulla ei ole minkään näköistä ajatusta siitä mitä kysyn ja sieltä se ensimmäinen mies jo tulee ja minua jännittää ihan kamalasti! Pyörrynköhän minä? Hengittele vaan rauhallisesti. Vatsaan sattuu! Voinkohan mennä vielä vessaan?? Apua, vessaan! En voi enää mennä vessaan enkä voi enää paeta. Mies lähtee jo kävelemään tänne. Apua. Apua, apua, apua!

Aivan liian lyhyt makuuni, ajattelen. Mutta vaaleatukkainen, hymyilevä, ihan kiva ja hänellä on hyvännäköinen puku. ”Moikka! Tule tänne vaan!” hymyilen ja huudan miestä lähemmäksi kun hän jää minusta kahden metrin päähän. Nappaan hänet halaukseen ja esittelen itseni. Miestä jännittää selvästi aivan kamalasti. ”Kuka olet ja mistä tulet?”, näillä kysymyksillä tunnun menevän, miksen miettinyt mitään järkevää kysyttävää etukäteen?? Mies vastaa minulle jotain ja keskityn siihen, että muistan ainakin hänen nimensä ja mistä hän on kotoisin. Hän ei selvästi tiedä mihin katsoa ja hänkin taitaa miettiä, että miksei miettinyt etukäteen mitä sanoa. Awwww. ”Mene sinne vaan sisälle ja jutellaan kohta lisää” ohjaan häntä. Ei tämä olekaan niin kamalaa. Itseasiassa tämä menee ihan hyvin. Itseasiassa aika sööttiä, että hän on noin jännittynyt. Hän ei kyllä ehkä ole minun tyyppiä, mutta hän vaikuttaa tosi mukavalta, mietin.

Mies toisensa jälkeen tuli esittäytymään ja päivän aikana tajusin etten kyllä ollut yhtään valmistautunut siihen tunnemyrskyyn, jonka tulisin kokemaan. Omat fiilikset menivät ylösalaisin ja olenkin tainnut kuvailla tätä kuin ajaksi vuoristoradalla. Joka toinen hetki olin innoissani ja joka toinen hetki minua pelotti. Itseä pelotti ajatus siitä, että nyt minä ja miehet ollaan tässä. Heihin minun pitäisi nyt tutustua paremmin ja joku heistä saattaa olla minun ”the one”, mutta kukaan heistä ei tunnu siltä. Vaikka en edes enää usko the one henkilöön vaan uskon vain oikeaan ajoitukseen, niin sen mahdollisen yhden oikean olemassa olo tuntui pelottavalta ja mahdottomalta. En ole ikinä ollut sarjadeittailija vaan olen keskittynyt yhteen mieheen, jos siihen on tullut tilaisuus. Aloin miettimään että en minä mitenkään voi tutustua kehenkään näistä paremmin! Miehiä on liikaa. Miten voin edes antaa kaikille huomiota? Tulenko ihastumaan kehenkään? Apua!

Kaikesta omasta alkuahdistuksesta huolimatta kyllä niitä tunteita vaan syntyi Turkissa ja niitä syntyi aika nopeasti. Ja mitä tulee tuohon ensimmäiseen mieshenkilöön, niin paljastui, että hän tosiaan on aika mukava. Ja minä pinnallinen hölmö.

”Ruma. Tyhmä. Ylpeä ja kylmä ämmä.”

Annoin tänä syksynä haastattelun Me Naisille (joka julkaistiin viime viikolla numerossa 39), jossa tutustuttiin minuun välillä vähän eri näkökulmasta kuin siitä, että etsin rakkautta elämääni tänä syksynä television kautta. Haastattelussa keskityttiin siihen, että kuka minä olen ja mistä minä tulen. Minua ja minun taustaani määrittelee vahvasti se, että kouluajat eivät olleet minulle helpoimpia ja olen käynyt koulun jälkeen läpi melkoisen taistelun itseni kanssa ymmärtääkseni, että olen kaunis ja riitän tällaisena.

Olen aina ollut iloinen ja asioista helposti innostuva, jo lapsesta asti. Tämä kaikki kuitenkin muuttui kun siirryin pieneltä ala-asteelta ainoana oppilaana yläasteelle ja yhtäkkiä olinkin yksin. Olin luokan ylimääräinen oppilas, jolle ei riittänyt kaveria viereiselle pulpetille. Minusta tuli tosi nopeasti ujo ja arka kun ei ollut sitä kaveria jakamaan uutta arkea uudessa koulussa. Asiat pahenivat kun luokkakuvassa minulla oli silmät kiinni ja omituinen ilme. Yhtäkkiä minua alettiinkin haukkumaan rumaksi ja tyhmäksi. Olin hylkiö, jolle ei annettu koulubussissa paikkaa ja naurettiin päälle. Hiuksiini heitettiin purkkaa tai muuta roskaa. Ne pari ystävää jotka olin saanut uudessa koulussa eivät puolustaneet vaan käänsivät päänsä etteivät joutuisi itse kokemaan samaa, osa jopa lähti kiusaamiseen mukaan. Oli tärkeää päästä mukaan ”kovisten” porukkaan. Minulle syntyi suojakuori ja yritin esittää etten edes tarvitse ystäviä ja kiusaajani eivät satuta minua. Oikeasti menin nukkumaan itkien ja toivoin, että olisin seuraavana päivänä kipeä eikä minun tarvitsisi mennä kouluun. Minua alettiin kutsumaan ylpeäksi.

Yläasteella muutuin myös nuoreksi naiseksi ja aloin saamaan huomiota pojilta. Tämä pahensi tilannetta tyttöjen kanssa entisestään. Minusta leviteltiin ikäviä juoruja vaikka en ikinä edes uskaltanut tehdä mitään kenenkään pojan kanssa. Minua alettiin kutsumaan kylmäksi ämmäksi kun en lämmennyt pojille. En ikinä uskonut, että pojat olivat minusta oikeasti kiinnostuneita ja mietin, että he haluavat olla minun kanssani vain vitsistä tai jonkun vedon takia. Lukiossa menetin jopa ystäviä siitä syystä, että nämä olivat itse kiinnostuneita jostain pojasta joka oli kiinnostunut minusta. Vaikka olin itse kiinnostunut kyseisestä pojasta valitsin ystäväni, koska pelkäsin menettäväni heidät. Nämä ”ystävät” jatkoivat pahoja puheita siitä huolimatta.

Toisten ei tarvitse kauaa kutsua rumaksi kunnes uskot siihen itsekin. Itsetunto-ongelmat ovat varmasti pahimmillaan teini-ikäisillä, jolloin rakennetaan sitä omaa identiteettiä ja kaikki tällaiset kokemukset vaikuttavat todella vahvasti omaan itsetuntoon. Itse olen kärsinyt itsetunto-ongelmista enemmän tai vähemmän aina viime vuosiin. En nähnyt itseäni kauniina ennen kuin joskus reippaasti yli parikymppisenä. Silloinkin itsetunto-ongelmat näkyivät vielä vahvasti elämässäni. Minulla oli vaikeuksia luottaa ihmisiin niin ystävyys- kuin parisuhteissa. Olin saanut takkiini niin usein. Uusiin ihmisiin oli vaikeaa tutustua, sillä kuvittelin aina, että uudet ihmiset eivät pidä minusta. Tunsin jääväni aina ulkopuolelle enkä osannut tehdä asian eteen mitään.

Itsetunto-ongelma nostaa yhä päätään silloin tällöin vaikka olen tehnyt paljon töitä sen kanssa, että ymmärrän olevani kaunis ja riitän tällaisena ja tiedän, että minulla on paljon annettavaa ystävilleni ja parisuhteelle. Vieläkin on vaikeaa mennä yksin väkijoukkoon josta ei tunne ketään entuudestaan. En ole ikinä saanut anteeksipyyntöä kiusaajiltani ja se tuntuu pahalta ja siltä etteivät he edes ymmärrä mitä saivat toiminnallaan aikaan. Kerran kotibileissä lukion jälkeen keskustelin yhden ”kovisporukassa” liikkuneen mieshenkilön kanssa ja hän jopa vähätteli tapahtumia. Tuo on kuulemma ihan normaalia käytöstä teineiltä ja ei se voinut niin kamalaa olla. Ei ole normaalia ja kyllä se tuntui pahalta.

Haluaisin niin paljon auttaa kaikkia niitä, jotka kokevat kiusaamista koulussa tai töissä ja joilla on tänään paha mieli. Jos osaisin jotain sanoa tai tehdä heidän hyväksi, tekisin sen. Ikinä ei saisi olla kellekään ilkeä tai jättää ulkopuolelle, sillä ikinä ei tiedä mistä toinen tulee, millaiset arvet tai haavat hänellä on tai millaista painolastia kantaa sydämellään, joten hymyilkää, tervehtikää ja olkaa ystävällisiä kaikille joka päivä.

 

Minä olen Jenny

Moi,

Olen Jenny ja olen ihan mahottoman kärsimätön. Oon kotosi Turuust ja nykysi asun Helsingis. Kävin täs kesäl Turkis kattelee jos löytys mies, mut eihän niist ollu mihinkään! Hauska reissu oli kyllä. Mulla on koira Olga, joka ikävöi mua aina, koska oonhan vaa niin paras äiti sille. Eksyn viikonloppusin bileisiin, jossa en halua olla ja tykkään roskaruoasta. Rakastan matkustelua ja suoraan sanottuna en muuta tekis ellei olis iha pakko. Kiva ois joku matkustelukaveri!

Sanoin yhdelle kaverille (joka on muuten yksi miehistä ohjelmassa nimeltä Bachelorette Suomi ja häneltä myös viittaus ettei miehistä ole mihinkään, hah!), että minulla olisi kova hinku kirjoittaa blogia ja minulla on jo monen monta blogikirjoitusta kirjoitettuna, mutta en vaan pysty kirjoittamaan sitä ensimmäistä kirjoitusta. Se tuntuu olevan niin, niin, niin vaikeaa. Siinä pitäisi kertoa itsestä kaikkea ja saada joku jopa innostua lukemaan se teksti. Apua! Miten se onnistuu? Ei mitään hajua. Haluaisin vaan olla jo vanha bloggari, joka kirjoittaa juttuja silloin tällöin fiiliksen mukaan ja milloin mistäkin ja olisi joku joka aina haluaisi tulla lukemaankin niitä, mutta eipä sellaiseen tilanteeseen varmaankaan voi tuosta noin vaan hypätä. Minun kaveri tuosta ohjelmasta sitten tarjosi apuaan ja hän kirjoitti tuon yllä näkyvän tekstin puolestani! Hän sanoi, että siinä sinulle ensimmäinen teksti, turha stressata sen enempää Jenny! Tuossa tuleekin aika hyvin esille, että kuka olen, eikö vain? Hah! Yritetään kuitenkin vielä uudelleen.

Moi, olen Jenny ja minä kyllä olen ihan älyttömän kärsimätön. Olen aina ollut samanlainen kuin muut ikäiseni, että kaikki minulle heti, nyt! No mitä haluat? En tiedä! Koska haluat ne? Nyt! Mutta eiköhän aika monella elämä ole sitä itsensä etsimistä ja tutkimista, että mitä elämältä haluaa ja sitä mukaa kun palaset loksahtavat kohdalleen, sitä alkaa miettiä jo uusia juttuja, että mitä seuraavaksi. Kuka myöntää? Itse olen ainakin elämän mittaisella etsimismatkalla itseeni, mutta se matka on paras ja teen parhaani, että nautin myös nykyhetkestä ja kaikesta mitä olen jo saavuttanut.

Minä tosiaan olen kotoisin Turusta ja asun nykyisin Helsingissä. Turulla on kuitenkin iso paikka sydämessäni enkä pidä mahdottomana ajatuksena ettenkö joskus vielä muuttaisi sinne. Instanimeni @jennyaurajoella tulee tietysti myös Turusta ja pitää sisällään tarinan vanhasta ”bloggaajasta” Jennystä, joka yritti kuumeisesti keksiä blogilleen nimeä. Nimi löytyi lopulta elokuvasta Aamiainen Tiffanyllä ja muuntui siitä nimeksi Aamiainen Aurajoella. Kirjoitin blogia kun matkustelin maailmalla ja sillä taisi olla runsaat 3 lukijaa, äiti, sisko ja joku satunnainen vaihtuva lukija. Blogi vaihtoi nimeään vielä kerran ja nimeksi tuli lopulta Jenny Aurajoella. Silloinen blogi on kuopattu ja haudattu, mutta nimi jäi elämään. Tyttö voi lähteä Turusta, mutta Turku ei tytöstä. Olkoon siis instanimeni jatkossakin Jenny Aurajoella. Turku on siis edelleen rakas, rakas kaupunki, mutta minulla on vaan jo iso ystäväpiiri ja työ Helsingissä, joista mistään en ole valmis luopumaan, joten eiköhän Helsinki ole nyt kaupunki jota kutsun kodiksi.

Minulla on koira nimeltä Olga ja hän on minulle rakkaista rakkain. Olga on minun vauva, koska muita vauvoja ei elämääni vielä ole tullut. Olgalla on myös iso merkitys siinä mielessä, että hän tuli elämääni 7 vuotta sitten kun minulla oli todella vaikea ero meneillään ja hän tuli ja pelasti minut. Sen sijaan, että olisin murehtinut mikä kaikki parisuhteessani meni pieleen ja miksi minulla oli niin paha olla, sain vaan hoivata häntä ja hän minua. Toki myöhemmin tajusin, että pitää sitäkin vähän tutkailla, että miksi voin niin huonosti ja mitä voin tehdä sille, mutta Olgasta oli minulle suuri apu. Olga vilahtaa instastoryssäni säännöllisesti.

Minä rakastan matkustelua kuten niin moni muukin ja se on iso osa minua. Voiko matkailu olla iso osa ihmistä? Voi. Itsellä tulee sellainen olo, että tarvitsen matkustelua elääkseni ja elän matkustellakseni. Olen jostain syystä aina löytänyt rahaa matkusteluun vaikka rahaa ei olisi ollut yhtään ylimääräistä esim. opiskeluaikoina. Matkusteluun löytyi kuitenkin aina rahaa. Eikä matkustelun tarvitse olla kallista! Sen voi tehdä myös budjetilla! Kunhan jättää shoppailut väliin (itse en ole osannut jättää).

Mutta mikä minut määrittelee tällä hetkellä ehkä kaikkein parhaiten on se, että minä olen Jenny ja minä olen Suomen ensimmäinen Bachelorette ja koko Suomen kansa pääsee seuraamaan kun etsin rakkautta Turkin auringon alla Livillä ja Ruudussa 1.10. alkaen. Suomen ensimmäinen Bachelorette. Ei paineita, huh!

Kuvahaun tulos haulle bachelorette suomi

”Jenny, mulla on hyviä uutisia. Me ollaan vihdoin viimein tekemässä ensimmäistä Bachelorettea ja me halutaan tehdä se sun kanssa. Oothan sä yhä sinkku? Kiinnostaahan tämä sua? Me halutaan sut tähän ja myös katsojat haluaa sut tähän!” 

Tuollaisen puhelinsoiton sain keväällä ja ne ketkä minua tai mediaa ovat seuranneet, tietävät kyllä mitä vastasin tuohon, mutta kerrotaan se vielä tässäkin, että vastaukseni oli KYLLÄ! KYLLÄ, KYLLÄ, KYLLÄÄÄÄ!!! Minulla taisi olla vielä sellaiset sydämet silmien paikalla koko puhelun ajan. Olin ja olen niin innoissani tästä, etten mahtanut innostukselleni mitään! Silloin pari vuotta sitten, kun olin ihastunut ensimmäiseen Bacheloriimme Juhaan ja olin kovasti jatkamassa yhteistä matkaamme hänen kanssaan, sain kuitenkin kuulla olevani liian herkkä parisuhteeseen hänen kanssaan. Muuta en keskustelusta muista. En ihastu helposti, mutta kun ihastun olen täysillä mukana. Juha ei ensinäkemältä vaikuttanut minun tyyppiseltä mieheltä ulkonäön tai persoonansa perusteella, mutta olin kuitenkin avoin tutustumaan häneen ja antamaan mahdollisuuden. Olen todella onnellinen, että tein niin, sillä vaikka yhteinen ”matkamme” olikin lyhyt, niin siihen mahtui paljon ihania ja erilaisia kokemuksia ja ihan oikeasti oikeasti ihastuin häneen ja odotin mahdollista yhteistä tulevaisuutta. Kun matkamme loppuikin lyhyeen, niin minulta meni jonkin aikaa toipua siitä. Kuten kerroin, ihastuessani olen täysillä mukana enkä toivu ihastuksista nopeasti. Vaikka Juhan kohdalla ei rakkaudesta ollutkaan vielä kysymys, niin silti minulla meni parisen kuukautta päästä epäonnistuneesta suhteesta yli. Ajatus siitä, että voisin olla Bachelorettena itse joku päivä piristi kuitenkin siinä kohtaa kummasti kun pahimmilta sydänsuruilta olin Juhan jälkeen toipunut.

Minä hain aikoinaan Bachelor Suomeen ihan hetken mielijohteesta. Minulta oli loppunut pari kuukautta aiemmin pari kuukautta kestänyt etäsuhde, jossa minä olin todella ihastunut ja mies olikin se, joka totesi ettei oikeastaan halua seurustella tai ainakaan minun kanssani. Lopettaessamme tapailun olin juuri muuttanut työn perässä Turusta Helsinkiin (tätä muuttoa olin suunnitellut jo jonkin aikaa ja vihdoin löytyi minua kiinnostava työ) enkä tuntenut Helsingistä vielä oikein ketään. Pari ensimmäistä kuukautta meni myös enimmäkseen itkiessä ja miettiessä, että mikä minussa on vikana kun en kelpaa. Yhtenä sunnuntaiaamuna olin syömässä aamupalaa keittiössä kun äitini laittoi viestillä linkin, että ”Jenny! Suomeen tulee vihdoin viimein Bachelor ja sun pitää hakea sinne!”. Minähän vaan naureskelin, että no en varmasti ja hyi kamala mikä ajatus olla kilpailemassa yhdestä miehestä muiden naisten kanssa ja hyi hyi hyi, ei ikinä, jos saisin olla Bachelorette ja miehet kilpailisivat minusta, niin mikä ettei, mutta ei toisinpäin. Siinä taisi kuitenkin mennä vaan iltaan asti kunnes olin jo lähettänyt hakemukseni. Suomen synkkä ja kylmä marraskuu auttoivat minua päätöksen teossa kyllä huomattavasti ja siihen päälle vielä yksinäinen sunnuntai ja voila, hakemus oli tehty. Minä taisin jopa hakemukseen kirjoittaa, että ette te mitään Bachelorettea voisi tehdä, että se olisi enemmän minun juttu, kun minä en oikein tuosta kilpailusta muiden naisten kanssa välitä. Kumma juttu, tuotantoa ei hirmuisesti kiinnostanut minun Bachelorette-haaveet vaan pyysivät minua haastatteluun Bachelor-kuvauksia varten.

Olen kertonut aiemminkin, että minun oli helppo sanoa Bachelorette-projektille kyllä, sillä uskon yhä edelleen tähän tosi-tv-rakkauskonseptiin (vaikka edellinen sellainen epäonnistuikin, mutta kellä ei olisi epäonnistumisia rakkaudessa?) ja siihen, että voin tavata ihanan miehen yhtälailla teeveessä kuin oikeassa elämässäkin. Tiedostan myös, että minä saatan olla tämän kaiken jälkeen ihan yhtä sinkku kuin aiemminkin enkä löydä tästä ohjelmasta ketään, mutta ei kai siitä haittaa ole etsiä omaa rakasta vaikka sitten television kautta.

Vaikka minun oli helppo sanoa projektille kyllä, minulla meni silti fiilikset ylösalaisin koko kevään ja kesän. Välillä tämä kaikki tuntui niin kaukaiselta ja epätodelliselta, etten aina tainnut edes tajuta, että kyllä tämä ihan oikeasti tapahtuu, Bachelorette Suomi kuvataan ja minua on pyydetty ensimmäiseksi Bacheloretteksi! Apua! Iiiiik miten jännää, ihanaa ja mahtavaa, mutta silti, APUA! Mikä vastuu olla unelmien poikamiestyttö! Eikö unelmien poikamiestytön pitäisi olla rikas ja hyvässä, menestyvässä ammatissa, mallin mitoissa, mutta kuitenkin nauttia syömisestä ja herkuttelusta, olla ihana, herttainen naapurintyttö mutta kuitenkin seksikäs joka miehen unelma, olla hauska mutta kuitenkin fiksu ja kyvykäs puhumaan myös vakavia, urheilusta nauttiva pelottavan kaunis kaunotar? Entä jos onkin vaan ihan tavallinen pisamanaama, joka kiukuttelee kun sille päälle sattuu, laukoo totuuksia ja nauraa itse eniten omille vitseilleen. Entä jos tykkää urheilla vain juuri sen verran, että voi hyvin ja voi jatkossakin nauttia pizzaperjantaista ja muutamasta viinilasillisesta silloin tällöin. Entä jos nauttii välillä jopa useamman viinilasillisen ja on sitä mieltä, että viikonloppu, shoppailu ja loma alkaa parhaiten, kun aloittaa sen juhlavasti kuoharilasillisella. Entä jos käy normaalipalkkaisessa työssä, josta nauttii koska siellä on parhaat työkaveri, joka kuitenkin palkitsee ahkerasta työstä vain sen verran, että se mahdollistaa oman asunnon kaukaa Helsingin keskustasta, mutta kuitenkin palvelujen läheisyydestä. Ja entä jos loput rahat menevätkin sitten matkusteluun ja shoppailuun, tässä kohtaa voisin leikkiä olevani Carrie Bradshaw ja kertoa, että ”shopping is my cardio”, niin enhän mä sitä voi lopettaa! Voiko kaikesta näistä huolimattakin olla unelmien poikamiestyttö? Näemmä voi, sillä arvatkaa mitä….

Minä olen Jenny ja olen Suomen ensimmäinen Bachelorette, hei vaan! Taidan olla nimenomaan katsojien toive ja valinta tähän enkä voisi olla otetumpi tästä vastuusta ja kunniatehtävästä! Iso kiitos kaikille, jotka olette seuranneet minua Bachelorista asti ja vaaditte, että nyt on naisten vuoro! Ja nimenomaan, että nyt on minun vuoro! Kiitos! Kaikki te jotka tulette matkaan vasta nyt tai myöhemmin, tervetuloa, tutustutaan! Rehellisesti minua välillä ihan itkettää kun ajattelen kuinka ihania katsojia ja seuraajia olen saanut Bachelor ja Bachelorette taipaleeni myötä. Saan teiltä päivittäin positiivista palautetta tai vaan tervehdyksiä ja kuulumisten vaihtoa ja ne piristävät aina päivääni. Bachelorette Suomi alkaa Liviltä ja Ruudusta 1.10. ja huh mikä matka se olikaan. Lupaan kuitenkin, että olen siinäkin oma rehellinen ja hupsu itseni. Toivottavasti ette pety!